Tai on, hetken, mutta en muista siitä juuri mitään. Mutta minäpä kerron ettette ihmettele mitä oikein tarkoitan tuolla.

Deppis oli 10-vuotias kun hänen äitinsä poistui hänen elämästään lopullisesti (tuntuu pahalta kirjoittaa että 'kuoli'..). Ei Deppis oikein muista juuri tästä mitään. Muuta sen, ettei tämä ollut koskaan kotona hoitamassa tätä. Deppis oli jo pienenä hylkiö koko perheelle ja on vieläkin. En koskaan saanut halausta, pusua, en mitään. Nyt kaipaan äitiä, joka halaisi, antaisia voimia, sanoisi, että olen tärkeä. Kannustaisi. Sanoisi, että olen hyvä ihminen, vaikka sairas olenkin. Rakastaisi minua silti. Onko siis väärin kaivata sitä, mitä ei ole edes kokenut? Onko tämä vain unelmaa vai kaipausta? Toisaalta unelmaa, mutta tiedän, ettei se voi enää toteutua. Olen katkera. Olisin halunnut, mutten saanut.

Itkettää. Anteeksi 'äiti', että minusta tuli tämmöinen. En voi sille mitään. Anteeksi.

Olen kateellinen niille, joilla on hyvät välit heidän vanhempiinsa. Tai joilla ylipäätään on vanhemmat. Tiedän, monella on paljon vaikeampaa kuin minulla, mutta... Jopa se tuntui todella pahalta, kun eräs ystäväni äiti sanoi tälle että 'Onnea valmistuneelle, vaikka olet vieläkin mun pikku poikani'. Itketti kauheasti. Sanoisipa joku minullekin jotain tuollaista, tai olisi ees joskus sanonut. Mutta ei, niin ei. :'(