Jeez, siitä näyttääkin olevan hetkinen kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Ja paljon on tapahtunut...

Erosin siitä pitkäaikaisesta poikaystävästäni, koska en millään kestänyt enää hänen kanssaan. Ja tiedättekö mitä? Kaikki ahdistus, masennus ja rauhattomuus katosi heti, kun olin jättänyt hänet ja muuttanut omaan kämppään. Miulla on uusi mies nyt ollut tässä syksystä lähtien, hänen kanssaan menee ihan hyvin. Ainut asia mikä nykyisin vaivaa on valtava väsymys, enkä edes ymmärrä, mistä se tulee. En omasta mielestäni ole enää masentunut, mutta aamuisin sängystä ylös pääseminen on erittäin vaikeaa. Poissaoloja on alkanut tulemaan ihan reippaasti ja valmistuminenkin sitten siirtyi... Mikä ihme minua vaivaa?? Kesällä epäiltiin hyvin vahvasti bipolaarihäiriötä, mutta en nyt sit tiedä. En ymmärrä yhtään. Mieleni on omien tuntemuksieni mukaan ollut todella hyvä, olen iloinen ja seurallinen, jaksan tehdä kotitöitä ja tämmöistä. Mutta kouluun en jaksa nousta, vaikka kuinka yrittäisin nukkua hyvin. Tosin, en ole nukkunut pitkään aikaan ilman lääkkeitä. Joka yö on otettava jokin pilleri, että saa nukahdettua. Vaikka olisin kuinka väsynyt niin en saa unta, rauhattomuus iskee juuri öisin pahimmillaan. Muuten sitä ei juurikaan enää ole. Haluaisin kovasti käydä tuon koulun loppuun, mutta en tiedä pystynkö. :( Ja ihmiset siellä ajattelevat, että minä vain lintsaan kun minua ei kiinnosta. Ei se ole niin! En vain ymmärrä mikä minua vaivaa. :( Aamuisin ahdistaa ja itkettää, kun en pääse ylös. Herään kyllä, mutta en saa aikaiseksi sitä, että nousen ja lähden sinne kouluun. Hitto, että tulee kauhea itseinho tämmöisestä. :(

En ole koskaan vielä valmistunut mihinkään ammattiin, paljon olen kouluja aloitellut mutten mitään ole kyennyt käymään loppuun. Tässä koulussa ensimmäisenä vuotena minulla oli tasan yhden päivän poissaolo, toisena vuonna ehkä enintään viikon, mutta nyt viimeisenä on ollut ihan liikaa. Miksen osaa/pysty/jaksa käymään tätäkään loppuun, mikä v*ttu minulla on? :(

En oikein osaa sanoa miltä minusta nykyisin tuntuu. No toisaalta, on ollut nyt todella hyviä päiviä, jos nyt niin voisi sanoa. Mulla on uus masennuslääkitys, tosin sellainen jonka vaikutus tulee paljon myöhemmin kuin normeissa masennuspillereissä, mutta tuntuu että se ois jo vähän tehonnut. Tiedättekö mikä muu 'piristää' mua? Se, että olemme tavallaan pitäneet poikaystäväni kanssa taukoa, emme ole nähneet yli viikkoon eikä pidetä juurikaan yhteyttä (vaikka asumme yhdessä mutta hän on nyt armeijassa jneeeeeeeeee), ja se tuntuu mielestäni todella hyvältä! Siis, olemme jutelleet tästä, tai siis minä olen, että tarvitsen jotenkin omaa aikaa ja tilaa... Ja kun olen sitä saanut, tuntuu kuin olisin paljon onnellisempi, johtuisikohan se siitä kun olen itsekseni ja vastaan myöskin itse itsestäni? Ettei ole ketään, joka tavallaan huolehtii ja katsoo perään. Tottakai olen kiitollinen poikkikselleni että hän on jaksanut 'vahtia' minua niinä aikoina, kun vetelin unipillereitä sun muita täysin holtittomasti ja väärin jne.. Mutta meillä on ollut ja on yhä omat vaikeutemme suhteessamme, ja ajatus 'erosta' tuntuu jotenkin niin... Oikealta. En minä tiedä. Kun olen ollut itsekseni, olen jaksanut nähdä paljonpaljon enemmän kavereita, vastannut aika hyvin puhelimeen, ja mikä on ehkä parasta, en ole ollut niin masentunut, en edes muista koska olisin viimeksi itkenyt! Hitsi, tää on niin outoa. Olenko ihan paska ihminen, kun tämä tuntuu niin hyvältä? Olenko? :S Kai minullakin on oikeus olla onnellinen, vaikka se tarkoittaisi olla sinkkuna tai jotain mutta....

Mutta tässä vaan on sekin että pitäisi muuttaa, etsiä uus kämppä ja tsillee. Harmi vain, olen opiskelija, jolla EI OLE VARAA mihinkään kalliiseen yksiöön :s Onko tämmöisellä ns. sairaalla opiskelijalla oikeutta saada muutakuin sitä perus opinto- ja asumistukea? Se on niin helvetin vähän kuitenkin mitä sieltä annetaan, enkä mie vois muuttaa oikeen kenenkään kanssa puokkiin mihkään. Tartten sen oman rauhan, että on parempi olla jne. Tietty kaikkihan sitä varmaan haluis, en nyt tahdo kuulostaa joltain jolle mikään ei kelpaa, mutta se nyt vaan on niin. Kyllä tää sairaus vaikuttaa tuommoisiinkin asioihin. Jos joku tietää, onko mulla mahollisuuksia saada jotain muitakin tukia että voisin asua yksikseni jossain yksiössä, niin kertoilkaa. Kun töissä ja koulussa molemmissa en voi missään nimessä käydä vielä, en nyt niin terveeksi itseäni tunne... Vaikka kai se ois melkein pakko jostain sitä rahaa hommata mut....

On niin kauheen vaikeeta ylläpitää ihmissuhteita niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi päättäneet, että inhoavat minua loppuikänsä. En tule perheeni kanssa toimeen, en ole oikeen ikinä tullut. Nykyään vielä huonommin. Toisaalta, silloin kun asuin vielä kotona, niin olivat asiat silloinkin aika pahalla tasolla. Henkistä ja vähän fyysistäkin väkivaltaa on ollut aina. Eikä se muutu miksikään, johtuuko se minusta? Tiedän, olen sairas ihminen, mutta en minä oikealta luonteeltani ole paha. Nytkin vain olen niin väsynyt heihin ja... Niin. Haluaisin vain, että joku heistä ymmärtäisi. Mutta sitä ymmärrystä en tule ikinä saamaan, vaikka kuinka olen sitä pyytänytkin. Harmittaa vain että olen perheemme ja suvumme ainoa 'musta lammas', vain koska satun olemaan mielenterveydeltäni hieman... pipi.

Oikeuttaako se vihaamaan toista niin paljon? Ilmeisesti. Tarkoittaen tällä nyt isääni, joka ei ole koskaan 'hyväksynyt minua sellaisena kuin olen.' Kiitos iskä, niin mäkin sua!

Okey nyt on vähän selkeämmät ajatukset päässä, mutta AHDISTAA, ihan hitosti. Ahdistun omasta itsestäni ja käytöksestäni. Teen paljon asioita, jotka on väärin, joiden takia moni ihminen voisi vihata mua, jos tietäisi. Olen huono tyttöystäväkin ja ties mitä muuta. Valehtelen ihmisille, vaikken tahtois, mutta teen sen kyllä siksi, että saisin olla rauhassa. Äh en minä tiedä. Olen toki ennenkin tehnyt tyhmyyksiä, tuossa keväämmällä tein niitä ihan liikaakin, mutta en jäänyt miettimään niitä sen pidemmäksi aikaa. Nyt kaikki 'vääryys', mitä teen, jää vaivaamaan mua ihan kauheasti. Tälläkin hetkellä kaduttaa mm. kaikki, ja nyt tuntuu kehossa semmonen tyhmä tunne, en osaa selittää sitä mutta semmonen, ei pistävä vaan... No vittu. Kuitenkin. Hyvin epämukava fiilis sekä fyysisesti että henkisesti. :S

Juu ei taaskaan mitään järkevää, mutta sainpahan vähän purettua tuntemuksiani.

Hmmmh, kyllä v*tuttaa kun menin juomaan, vaikka tiiän ettei se tee mulle yhtään hyvää. ;S Täytyis tosissaan yrittää olla ilman, ja pystynkin siihen varmasti, mut se vaatii paljon... En toki kylläkään nimeäisi itseäni alkoholistiksi, koska en nyt niiiin usein juo, enkä ikinä siihen asti että sammuisin, mutta on se on tarpeeksi paha jo muutenkin tän lääkityksen kanssa. Ja kun ois viä tiedossa että yhellä kaverilla ois yhtä ainetta mitä tahtoisin kokeilla ja.... Ei helvetti :S Miksi en vain ole normaali ihminen joka EI koskisi mihinkään päihteisiin tai muihin ja mieli ois tasapainossa. Pääsenkö koskaan tasapainoon edes itseni kanssa? Välillä tuntuu, ettei siitä tule ikinä mitään. Toisinaan olen ihan tyhjä sisältä, en tiedä mistään mitään enkä tunne mitään. Toisinaan taas mieleni on yhtä sekasortoa, ajatukset rientää, hypin paikasta toiseen enkä ajattele mitä teen. Tää on niin raskasta. Tahtoisi vaan olla ihan hyvällä ja levollisella mielellä. Psykekin kysy, että koska olen tuntenut oloni viimeksi NORMAALIKSI. Sanoin, etten edes muista koska viimeksi. Siitä on niin pitkä aika.

Ihan kun mut ois kahlittu tähän olotilaan koko mun loppuiäkseni. ;S