Olen yksinäinen. Ja niin yksin. Aina, koko ajan. Olisi kyllä ihmisiä joihin pitää yhteyttä, mutta en taas ole jaksanut pariin viikkoon. Hävettää ja surettaa. Muutama ihminen on mullekin yrittänyt soittaa, mutta en tietenkään ole taaskaan kyentynyt vastaamaan. Mikähän siinäkin on, että kun tää aika iskee, niin en voi vastata soittoihin. Pyydän aina viestittämään asian, vaikka se olisi kuinka pientä tai suurta. Minä en vain voi puhua puhelimeen, kun olen tässä olotilassa. En vaan ymmärrä miksi. Ihmiset joutuu soittelemaan mun miehelle kun minä en vastaa. Ja se joutuu selittään että Deppis on suihkussa tai Deppis on nukkumassa. Häpeän tätä niin suunnattomasti. Tahdon että tää tauti otetaan musta pois. Tiedän ettei se halua irroittaa, mutta minä haluan. En pidä tästä sekavasta minästäni yhtään, en yhtään. En tiedä kelle tästä puhuisin, ei kukaan kuitenkaan ymmärrä miltä tämä tuntuu. Tekisin mitä vaan, jos saisin vaihtaa edes tämän johonkin toiseen. Minä en tiedä kykenenkö selviytymään tästä kaikesta. Se vaatii niin paljon...

Nytkin olen koko kesän ollut työttömänä, tai no paremminkin sanoen työkyvyttömänä, kesätöitä olisin saanut monestakin paikkaa, mutta ei, en tietenkään voinut mennä. Koska olen sairas. Tahtoisin vain normaalin mielen ja normaalin elämän, tai edes kutakuinkin tavallisen. Nykyään herään aamulla tai aamupäivällä, keitän kahvit, avaan tietokoneen, katson joitain sarjoja ja mesetän tms. Teen tätä muutaman tunnin. Sitten saatan ehkä lähteä käymään ulkona vähän kävelemässä, kunnes tajuan että siellä on ahdistavaa ja tulen takaisin sisälle. En jaksa siivota enää niinkuin ennen. Odotan että kello tulee puoli viisi, että alkaa salkkareiden kesäuusinnat. Ne katson joka päivä. Sekin hävettää mua tosi paljon, muut joutuu tekeen töitä ja mää vaan makaan ja katon jotain SALKKAREITA. Se jopa itkettää mua, kuinka säälittävä minä olen. Illat sitten menee muuten vaan dataillessa tai jotain. Useimmiten näin. Ja yöllä kun on nukkumaanmenoaika, niin itkettää. En saa nukuttuakaan enää.

Onko tämä jotain elämää?